”En ajattele mitään, minulla on muuten vaan suu kiinni”



Kaikki pienten lasten vanhemmat tietävät, miten lapset tuovat meissä esiin uusia puolia – eikä aina niitä kaikkein positiivisimpia. Itse olen ollut aina hyvin rauhallinen, mutta jostain syystä kolmevuotias poikani saa minusta välillä esiin alkukantaisen huutajan ja tiuskijan. Lapset ovat tosi hyviä venyttämään hermojamme aina katkeamispisteeseen asti. Pahin tunne on se syyllisyys, joka iskee heti kun olet vajonnut itse lapsen tasolle.

Itse asiassa lapsen tasolle vajoaminen on juuri se, mitä tulisikin tehdä noissa tilanteissa – ei henkisesti, vaan fyysisesti. Usein kyse on siitä, että lapsi ei koe tulevansa kuulluksi. Jos viitsisi polvistua lapsen tasolle, katsoa silmiin ja kysyä rauhallisesti mitä asiaa lapsella on, voi olla että tilanne menisi ohi nopeasti ja helposti. Ehkä kyse olikin siitä, että olit luvannut lapselle jotain, minkä nyt kiireessä unohdit, etkä kuule, kun lapsi yrittää muistuttaa asiasta ja kiukuttelee, kun et huomaa. Varsinkin lasten kohdalla oletamme liian usein mikä on vialla, sen sijaan että kysyisimme lapselta itseltään.

Tänä aamuna meidän perheessä taisteltiin haalarin pukemisesta. Sen pukeminen on ollut haasteena jo pitkään eikä sitä ole tänä syksynä saatu pysymään päällä kuin pari sekuntia. Jos sen on saanut päälle, menee vain silmänräpäys kun poika kuoriutuu siitä ulos ja heittää itkien nurkkaan. Olen mielestäni kokeillut jo kaikkia keinoja, ja eilen jopa etsimme kaupoista uusia vaatteita, kun ajattelimme, että poika on aistiyliherkkä ja haalari vaan tuntuu niin pahalta. Tänä aamuna kuitenkin päätin, että kesti miten kauan tahansa, tänään päiväkotiin kävelee haalaripukuinen poika ja vielä hymyillen. Olen niin ylpeä itsestäni - en kertaakaan korottanut ääntäni ja pysyin rauhallisena. Viimein poikakin rauhoittui ja kertoi syyn äkilliselle haalarikammolleen: ”kaveri” oli päiväkodissa haukkunut haalaria typerän näköiseksi. Ehdotin, että kaveri varmaan sanoi niin, koska hänellä ei itsellään ole niin hienoa haalaria. Juttelimme asiasta jonkin aikaa ja lopulta sulassa sovussa puimme haalarin ja lähdimme päiväkotiin – tunnin myöhässä, mutta hymyillen. En tiedä oliko kaveri todella sanonut niin, vai tarvitsiko poikani vaan jonkun selityksen epämääräiselle tunteelleen, mutta ainakin hän tuli kuulluksi. Se riitti.

Lapsi osaa elää hetkessä ja vaatii läsnäoloa myös muilta. Välillä väsyn siihen, kun pitäisi joka välissä olla todistamassa, miten leikkiautot ajavat mutkaista tietä ja kolaroivat ja millainen ääni niistä tulee ja äiti, äiti, katso miten tämä auto peruuttaa ja katso tästä aukeaa ovet ja konepelti, äiti, äiti, katso jo, eikun lähempää. Toisaalta parhaat hetket syntyvät siitä, kun olen läsnä ja katson poikani ilmeitä hänen keskittyessään leikkiin ja oi niitä keskusteluja joita käymme ja niitä viisauksia. ”Mitä ajattelet?” ”En ajattele mitään, minulla on muuten vaan suu kiinni.”

On totta, kun sanotaan, että opimme lapsiltamme paljon enemmän kuin voimme heille itse opettaa. Ehkä yksi hienoimpia lahjoja, joita lapsi meille antaa, on opettaa meille läsnäoloa ja kärsivällisyyttä. Jokin aika sitten poikani kertoi, että häntä harmittaa, kun isä sanoo aina ”kohta”. Kehotin häntä kertomaan harmituksestaan isälleen ja hän meni reippaana kertomaan. Eipä ole sen jälkeen sitä sanaa montaa kertaa kuulunut ☺
Nyt lähden hakemaan poikaa päiväkodista ja harjoittelemaan lisää läsnäoloa aurinkoiseen syysilmaan!

PS. Kerään Havenan Pinterest-sivuille innostavia viisauksia, lainauksia ja tunnelmia. Jatkossa myös kirjavinkkejä. Tähän kirjoitukseen liittyen sieltä löytyy ajatuksia läsnäolosta.

mindfulness