Elämässä tarvitaan wabi-sabi-asennetta

Columbian yliopiston motivaatiotutkija Dr. Heidi Grant Halvorson vieraili Helsingissä 925 Festivaalilla ja piti luennon erilaisten ajattelumallien vaikutuksesta motivaatioon ja suorituskykyyn. Hänen tutkimuksensa kiteytyi oivaan neuvoon: älä vertaa itseäsi muihin, vaan omaan kehitykseesi. Kun valitset ”olen hyvä”-ajattelumallin sijaan ”tulen paremmaksi”-asenteen, pystyt myös epäonnistumisten jälkeen ponnistamaan eteenpäin kohti uusia tavoitteita. Vaikka ei vertaisikaan itseään muihin, tällainen tavoitteiden perässä juokseminen ja itsensä kanssa kilpailu voi silti olla myös vahingollista. Mielestäni ”tulen paremmaksi”-ajattelumallin rinnalle tarvitaan myös ajatusta ”olen riittävän hyvä”. Minä kutsun sitä wabi-sabi-asenteeksi.

Wabi-sabi
Lue lisää..

Samaan aikaan hiekkalaatikolla ja Ukrainassa

Poika A (Ukrainan oppositio): -Ihan epistä, että sä aina määräät mitä leikitään ja otat aina parhaat lelut. Mä joudun aina leikkimään rikkinäisellä lapiolla. Mäkin haluun välillä leikkiä tolla kaivurilla.
Poika B (Ukrainan johto): -Oo hiljaa, mä leikin tällä nyt. Oon aina leikkiny ja leikin tästä eteenpäinkin.
A: -Ei saa kiusata, mä kerron susta aikuiselle.
B: -Sä oot tyhmä.
A: -Se joka sanoo toista tyhmäksi on ite tyhmä.
B: -Ite oot.
A: -Ei kun sä oot.
B: - Säpäs.

Äkillisessä raivon ja rohkeuden puuskassa poika A tönäisee poika B:n kaivurin päältä ja ottaa sen itselleen.
A: -Nyt on mun vuoro välillä.
B: -Mä kerron mun isoveljelle ja sen kavereille. Ne on paljon vahvempia kuin sä.
B poistuu paikalta. Poika A jatkaa kaivurilla leikkimistä mutta vähän jännittyneissä tunnelmissa.

kaivuri

Lue lisää..

”En ajattele mitään, minulla on muuten vaan suu kiinni”

Kaikki pienten lasten vanhemmat tietävät, miten lapset tuovat meissä esiin uusia puolia – eikä aina niitä kaikkein positiivisimpia. Itse olen ollut aina hyvin rauhallinen, mutta jostain syystä kolmevuotias poikani saa minusta välillä esiin alkukantaisen huutajan ja tiuskijan. Lapset ovat tosi hyviä venyttämään hermojamme aina katkeamispisteeseen asti. Pahin tunne on se syyllisyys, joka iskee heti kun olet vajonnut itse lapsen tasolle.

Itse asiassa lapsen tasolle vajoaminen on juuri se, mitä tulisikin tehdä noissa tilanteissa – ei henkisesti, vaan fyysisesti. Usein kyse on siitä, että lapsi ei koe tulevansa kuulluksi. Jos viitsisi polvistua lapsen tasolle, katsoa silmiin ja kysyä rauhallisesti mitä asiaa lapsella on, voi olla että tilanne menisi ohi nopeasti ja helposti. Ehkä kyse olikin siitä, että olit luvannut lapselle jotain, minkä nyt kiireessä unohdit, etkä kuule, kun lapsi yrittää muistuttaa asiasta ja kiukuttelee, kun et huomaa. Varsinkin lasten kohdalla oletamme liian usein mikä on vialla, sen sijaan että kysyisimme lapselta itseltään.

mindfulness

Lue lisää..