Psykologian komea paluu juurilleen



Vuonna 1998 avasin Helsingin yliopiston valintaoppaan ja tunnustelin tulevaa urapolkuani. Lukiolaisena Kalliossa lempiaineitani ilmaisuaineiden lisäksi olivat psykologia, filosofia ja kielet. Minua on aina kiinnostanut ihmismielen ilmiöt ja mahdollisuudet, ja psykologin ammatti olisi voinut olla luonteva vaihtoehto. Suljin kuitenkin sen vaihtoehdon nopeasti pois, sillä koin, että psykologia on liian sairauskeskeistä ja pelkäsin, etten jaksaisi työskennellä mielisairauksien ja pahoinvoinnin parissa. Päädyin opiskelemaan sosiaalipsykologiaa, jonka uskoin lähestyvän ihmisen käyttäytymistä positiivisemmista näkökulmista.

Mielikuva psykologian sairauskeskeisyydestä ei ollut tyhjästä temmattua. Itse asiassa psykologisen tutkimuksen valtavirta on lähes koko historiansa ajan keskittynyt ihmiselämän kääntöpuoliin. Näin ei kuitenkaan alun perin ollut tarkoitus, vaan historia puuttui peliin. Vielä ennen toista maailmansotaa psykologialla oli kolme tehtävää: parantaa mielisairauksia, edistää normaalia elämää sekä tunnistaa ja vaalia lahjakkuutta. Sodan kauhujen jälkeen kaksi viimeistä tehtävää jäivät syrjään ja kaikki resurssit suunnattiin psykologisten sairauksien tutkimiseen ja parantamiseen. Sota-ajat jättivät vahvasti jälkensä myös sosiaalipsykologiseen tutkimukseen, josta surullisenkuuluisana esimerkkinä toimivat Stanley Milgramin tottelevaisuuskokeet.

Mutta takaisin vuoteen 1998. Selatessani valintaopasta olin autuaan tietämätön siitä, mitä oli parhaillaan tapahtumassa lahden toisella puolella, Yhdysvalloissa. Dr. Martin Seligman valittiin Yhdysvaltain psykologiliiton johtoon, hän julisti vuoden 1998 hyvinvoinnin teemavuodeksi ja antoi lähtölaukauksen positiivisen psykologian koulukunnan kehittymiselle. Seligman ylisti puheessaan sairauskeskeisen psykologian saavutuksia (jopa 14 parantumattomaksi luultua mielisairautta on tänä päivänä hoidettavissa), mutta totesi samalla, ettei ole enää olemassa mitään pakottavaa syytä siihen, miksi psykologian pitäisi keskittyä pelkästään sairauksien tutkimiseen.

Mitä positiivinen psykologia sitten on? Seligmanin sanoin se on ihmisen optimaalisen toiminnan tieteellistä tutkimusta, joka pyrkii löytämään ja edistämään tekijöitä, jotka saavat yksilön ja yhteisön kukoistamaan (Seligman & Csikszentmihalyi, 2000). Positiivinen psykologia keskittyy ihmisen potentiaaliin ja vahvuuksiin ja tutkii sitä, mikä tekee elämästä elämisen arvoista. Siis pahoinvoinnin poistamisen sijaan keskitytään hyvinvoinnin lisäämiseen. Tutkimuskohteita ovat mm. hyvinvointi, onnellisuus, viisaus, optimismi, luonteenvahvuudet sekä uusimpina alueina mm. vastoinkäymisistä kumpuava kasvu ja henkinen lujuus (eli sisu).

Positiivisesta psykologiasta puhutaan usein harhaanjohtavasti täysin uutena psykologian suuntauksena, mutta tosiasiassa kyse on enemmänkin paluusta juurille ja psykologian alkuperäisen tehtävän palauttamisesta ansaittuun arvoonsa. Jo 1950-luvulla alkunsa saanut humanistisen psykologian koulukunta
maslow_quote
keskittyi tutkimuksissaan hyvinvoiviin ihmisiin ja paremman elämän rakennuspalikoihin. Yksi koulukunnan perustajista, Abraham Maslow (1908-1970), käytti ensimmäisenä työstään nimitystä positiivinen psykologia. Hän tutki ihmisen motivaatiota ja kehitti tarvehierarkian, jossa pyramidin huipulla on itsensä toteuttaminen. Humanistista suuntausta on arvosteltu empiirisen tutkimuksen puutteista ja näitä puutteita positiivinen psykologia pyrkii korjaamaan järjestelmällisellä tutkimustyöllä.

Humanistisen psykologian sivutuotteena syntyi ns. self-help -kirjallisuus. Self-help -kirjat ovat usein varsin motivoivia ja sisältävät paljon hyviä vinkkejä, harjoituksia ja ajattelun virittäjiä. Ne perustuvat useimmiten kirjoittajan omiin kokemuksiin, eivät kontrolloituun tutkimustietoon. Niillä on oma tärkeä roolinsa itsensä kehittämisessä, mutta niitä tukemaan tarvitaan myös yleistettävää tutkimustietoa. Sitä positiivisen psykologian suuntaus pyrkii tarjoamaan. Tutkimustietoa mm. onnellisuudesta ja positiivisuuden vaikutuksista onkin saatavilla jo ilahduttavan paljon.

Psykologi ja valmentaja Ilona Rauhala tunnusti jokin aika sitten blogikirjoituksessaan, että hänen itseluottamuksensa psykologina romahtaa aina kun hän joutuu vapaa-ajallaan kertomaan ammattinsa. Jostain syystä ihmiset ajattelevat, että psykologit tarkkailevat, analysoivat ja diagnosoivat kaikkea mikä liikkuu kaiken aikaa. Itse olen kohdannut samoja ennakkoluuloja mainitessani sanan sosiaalipsykologia, tosin niitä tulkintoja usein värittävät myös omituiset mielleyhtymät sossun täteihin. Kun kerron olevani valmentaja, usein ihmetellään, kuka uusavuton ihminen tarvitsee valmentajaa oman elämänsä elämiseen.

Psykologian sairausmallista on seurannut sekä hyvää että huonoa. Mielenterveysongelmien helpottamiseksi tehty työ on mittaamattoman arvokasta, mutta sillä on kääntöpuolensa. Yhä edelleen ihmiset arastelevat kertoa menevänsä tapaamaan psykologia tai jopa meitä positiiviseen psykologiaan perehtyneitä valmentajia. Jos joku uskaltaa tapaamisesta mainita ääneen, reaktio on mitä luultavimmin: ”Ai miksi, mikä sussa on vikana?”. Uskallan toivoa, että lähitulevaisuudessa joku voisi samassa tilanteessa spontaanisti vastata: ”Onpa hienoa, että haluat kehittää itseäsi!”

Kehottaisinkin myös yrityksiä miettimään psykologista valmennusta uudesta näkökulmasta. Valmennuksella voidaan toki lievittää monia ongelmia, kuten turhaa murehtimista ja negatiivisuutta, mutta pääasiassa valmennus keskittyy löytämään ja vahvistamaan ihmisissä piileviä voimavaroja ja valjastamaan ne yhteisön käyttöön, niin että syntyy uusia innovaatioita, kasvua ja kukoistusta. Positiiviseen psykologiaan ja kognitiiviseen käyttäytymistieteeseen pohjautuva valmennus ei ole suunnattu niille, joilla on ongelmia, vaan niille, jotka haluavat kehittyä paremmiksi.