Empatia on vaikea laji



Miten empatia ja sympatia eroavat toisistaan? Suuresti arvostamani tutkija ja kirjailija Dr. Brené Brown selittää sen loistavasti alla olevassa lyhytanimaatiossa. Kun kerrot toiselle kohtaamastasi surusta tai huolesta, empaattinen kuulija on valmis kokemaan ja jakamaan tunteesi yrittämättä arvottaa, vähätellä tai ratkaista ongelmaa puolestasi. Todellinen empatia on siis hyväksyvää läsnäoloa, välittävää kuuntelua, aitoa yhteyttä ja luottamuksesta kumpuavaa heittäytymistä toisen tunteeseen. Sympatiaa ilmaiseva ei taas täysin asetu toisen asemaan vaan ajattelee olevansa avuksi yrittämällä ratkaista ongelman tai löytää siitä jotain positiivista. Sympatia on keino suojautua siltä haavoittuvuudelta ja epämukavuudelta, jota toisen ikävän tilanteen ja tunteen kohtaaminen ja jakaminen, eli todellinen empatia, edellyttää.



Ei sympatia mikään perisynti ole, mutta harvemmin se lohduttaa ahdingossa olevaa. Sympatian maailma on täynnä kliseitä ja pahvilta maistuvia lausahduksia. Jos kerrot ystävällesi että puolisosi haluaa eron, lohduttaako sinua kuulla "ei hän ollut sinua varten, löydät varmasti paremman"? Jos sinut on juuri irtisanottu, auttaako sinua siinä tilanteessa "laitat vaan hakemusta menemään, kyllä sinulle aina töitä löytyy"? Jos läheisesi sairastuu ja olet huolesta sekaisin, haluatko kuulla "kyllä se siitä, onneksi ei ollut mitään vakavampaa"?

Yksi sympatialause, joka pitäisi lailla kieltää, on "usko pois, kyllä aika parantaa". Kukaan ei varmasti väitä, etteikö se olisi totta, mutta ei sitä kukaan halua kuulla kriisin keskellä. Valitettavasti tämä toisen surua vähättelevä lausahdus on lähes vakiokommentti aina kun joku uskaltautuu esim. Facebookissa avautua murheistaan. Varmasti olen itsekin langennut tähän tai johonkin muuhun sympatialatteuteen monet kerrat. Ehkä kuitenkin olisi paras jättää nettisympatisoinnit kokonaan väliin, sillä aidon empatian välittäminen somessa on äärimmäisen haastavaa.

Empatia on vaikea laji. Itse tunnistan usein hätääntyväni kun joku kertoo kohtaamastaan tragediasta. Tulee helposti sellainen olo, että pitäisi osata sanoa jotain fiksua tai ehdottaa jotain keinoa muuttaa asioita paremmaksi. Toisen surun kohtaaminen ei ole helppoa, varsinkin jos ei itse ole kokenut vastaavanlaista tilannetta. On helpompi turvautua paulocoelhomaisiin elämänviisauksiin kuin altistaa itsensä kohtaamaan vaikeat tunteet yhdessä.

Empatiaa kaivataan myös pienemmissä murheissa. Kun tulee väsyneenä töistä ja haluaa purkaa toiselle päivän vastoinkäymiset ja harmit, ei välttämättä halua kuulla "sinuna minä kyllä.." tai "mene lenkille, niin unohtuu pikku murheet". Usein riittäisi se, että asettuisi hetkeksi toisen asemaan ja sanoisi vaikka "kuulostaa kyllä tosi kamalalta päivältä" tai "ymmärrän todellakin miksi tuo asia ärsyttää sinua". Kokemuksen jakaminen on tärkeää, ei se keksiikö siihen ratkaisua. Ja suurin lahja mitä voi toiselle antaa joka päivä, on aito läsnäolo ja kuunteleminen.

Itselle kipeän asian kertominen toiselle on aina luottamuksenosoitus, ja siihen pitäisi suhtautua sen ansaitsemalla kunnioituksella. Vaikeiden tunteiden äärellä olemme haavoittuvaisia ja paljaita ja on kunnia-asia jos joku kokee meidät sellaisen luottamuksen arvoisiksi. Mikä olisi siis empaattinen tapa kohdata toisen tragedia? Itse pidän kovasti Brené Brownin ehdotuksesta: "En edes tiedä mitä sanoa juuri nyt, mutta kiitos tuhannesti että kerroit." Usein ei edes tarvita sanoja, sillä pelkkä silmiin katsominen, halaus tai hellä puristus käsivarresta viestivät olennaisimman: "Olen tässä ja kuuntelen. Et ole yksin."